Ulkoilupäivä

Täällä meillä oli tänään aivan loistava ulkoilusää, ja kyllähän sitä ulkoiltua sitten tulikin. Varsinaista liikuntaa kertyi tälle päivää liki kolmen tunnin verran – mikä on, vaikka itse sanonkin, aika hyvin näillä raskausviikoilla. Pihalla olisin viihtynyt kauemminkin, samoin ilmeisesti myös Vauvelsson ja Tikkujalka, mutta aika loppui kesken, ja oli lähdettävä välillä muihin touhuihin. Huominen päivä harmittaa jo etukäteen – tänne on luvattu vesisadetta, joten pitkällisemmät ulkona hengailut taitavat jäädä tuon päivän osalta vähemmälle. Aamuksi ei tosin ole luvattu sadetta, että josko sitä ottaisi ja repäisisi päivän käyntiin kunnon lenkillä jo tuolloin?

M on soittanut minulle tänään useamman kerran, ja joka kerta ollaan oltu pihalla. Iltalenkiltä palaillessamme M sattui tulemaan vastaan, ja pysähtyi päivittelemään, mistä mulla tätä energiaa oikein riittää. Naurahdin, pakkohan se on ainakin yrittää – vaikka totuushan on, ette sitä aina tahdo riittää, ei, vaikka kuinka haluaisi. On päiviä, jolloin tunnen aamusta asti olevani ihan finaalissa, vaikken mitään erikoisempaa olisi vielä ehtinyt touhutakaan. Päiviä, jolloin haluaisin vain keskittyä hyvään kirjaan ja lahota sohvan nurkassa – tai sängyssä – skipata päivittäissiivoukset ja muut kotityöt, koiranulkoilutuksen ja nukkua, nukkua, nukkua.

Noina päivinä sitä tahtoo olla pahantuulinen ja räjähdysherkkä. Kovin monen asian ei tarvitse mennä pieleen, jotta tuntuu siltä, että päivä on pilalla (joskin se mieli yleensä siitä päivän mittaan muuttuu).

Noina päivinä sitä haluaisi päästä kaikesta mahdollisimman vähällä, mutta koska mahdollisuuden rajat tulevat tässä yksinhuoltajan arjessa vastaan aika äkkiä, koetan vain ammentaa jostain itseeni sitä kuuluisaa energiaa, ja järjestää Vauvelssonille sellaisia virikkeitä, jotka eivät vaadi minulta ainakaan fyysisiä voimia. Näiden päivien jälkeen sitten poden huonoa omaatuntoa siitä, miten olisi taas pitänyt jaksaa ja tehdä enemmän – siitä nimenomaisesta faktasta huolimatta, että lapsi ei vaadi tolkuttomasti virikkeitä tai puuhaa ja että vähempikin riittää. Ei mopolla mahdottomiin, sanovat.

Huomenna olisi sitten siivouspäivä. Tai no, meillä kun siivotaan joka päivä imuroinnin ja lattioiden pesun merkeissä, pitäisi kai selvyyden vuoksi puhua viikkosiivouspäivästä. Tosin huomisen töitä tuli aloiteltua jo tänään, sillä kukapa sitä nyt koko päivää haluaisi siivoamiseenkaan kuluttaa… Pyyhin pölyt, pesin vitriinien lasit, peilit sekä ikkunoiden sisimmät lasit. Tekstiilisuihkuverho sai käsittelyn pesukoneessa, ja pesinpä omia vaatteitanikin. Tällä hetkellä pesukoneessa pyörii valkoisia liinavaatteita, jonka jälkeen laitan vielä yhden koneellisen Vauvelssonin vaatteita pyörimään. Ovatpahan valmiina sitten, kun niitä tarvitsee, vaikka tytöllä kyllä onkin vaatteita sen verran, ettei niiden kanssa ihan heti hätä tule…

Kello on paljon, joten taidan tekaista vielä itselleni pari leipää, kipata kurkkuuni lasillisen tuoremehua, ja painella unten maille.

Milloin vanhempia TULISI syyllistää?

Paikallislehdessämme, Ristirannankylän sanomissa, luki hiljattain ettei lasten alkoholinkäytöstä tulisi syyllistää vanhempia.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että jaahas. Sen jälkeen tulivatkin sitten kysymykset: Mitä kummaa, miksei? Miten alaikäisten alkoholinkäyttö eroaa niistä muista asioista, joista vanhempia kainostelematta syyllistetään? Lapsenhoitojärjestelyistä, kasvatukseen liittyvistä asioista, kouluammuskeluista, rasismista, imetysasioista, huonoista käytöstavoista…?

Kuten arvata saattaa, järki ei sanonut mitään eikä vastaustakaan sitten tullut. Siispä ajatukseni harhailevat edelleen samoissa kysymyksissä, mitä, miksi, miten. Ja että jos syyllistää ei pitäisi, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Taputtaa päähän? Syyllistää yhteiskuntaa, hallitusta, valtiota, Jumalaa? Haastaa koulu oikeuteen? Kieltää lailla alle 18-vuotiaita kaveeraamasta keskenään? Katsoa läpi sormien? Pitää murheellinen puhe siitä, miten joskus käy näin ja miten tämä ei ole kenenkään syy? Hitto soikoon.

Toki minä sen ymmärrän, että jokainen lapsi on yksilö ja sitä kautta tekee henkilökohtaiset valintansa ihan itse riippumatta siitä, miten hyvin tai miten huonosti hänet on kasvatettu. Ymmärrän myös erittäin hyvin sen, että kukaan vanhempi ei millään voi olla esimerkiksi murkkuiän saavuttaneiden lastensa kanssa 24/7 vahtien, ettei mitään vain vahingossakaan pääse tapahtumaan.

Tästä huolimatta ajattelen, että vanhemmillakin on lusikkansa sopassa. Että he voivat omalla toiminnallaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa vaikuttaa siihen, missä ja minkä merkeissä lapsikullat tulevaisuudessa (=kapinavaiheen iskiessä päälle) aikaansa käyttävät.

Yksi avainsana on mielestäni harrastus.

Tai harrastukset, joilla tässä tapauksessa näillä tarkoitetaan nyt muutakin, kun blogin pitämistä tietokoneen ääressä, kirjeiden rustailua tai koiran ulkoiluttamista. Harrastuksia, joita harrastetaan kodin ulkopuolella osaavan ohjaajan johdolla; tanssia, jonkin soittimen soittoa, jalkapalloa, partiota, kuoroa, suunnistusta, uintia, kuvataidekoulua, käsityökerhoa, kielikerhoa,… ihan mitä vain, johon kuitenkin kuuluu säännöllisten treenien lisäksi esimerkiksi säännöllinen, omatoiminen harjoittelu kotona, motivaatio ja halu kehittyä,… Ymmärrättehän?

(Muita avaimia tähän nimenomaiseen ongelmaan – alaikäisten alkoholinkäyttöön – voisivat olla selkeät rajat ja yhteiset pelisäännöt, ja vanhempien kärryillä pysymisen yleensäkin siitä, kenen kanssa lapsi aikaansa kuluttaa.)

Joka tapauksessa ainakin itselleni tulee suoralta kädeltä mieleen lukuisia henkilöitä (nyt puhutaan iältään 20-30-vuotiaista ihmisistä), joiden ajankäyttötavat kielivät mitä selkeimmin siitä, mitä he ovat vapaa-ajallaan tottuneet tekemään. Onko harrastuksia ollut ja jos, niin minkälaisia, vai onko heidän elämänsä koulun ja kodin ulkopuolella koostunut lähinnä kavereiden kanssa notkumisesta milloin missäkin tehden vähän sitä sun tätä.

Ehkä jo arvaatte, että nimenomaan harrastuksia omanneet henkilöt osaavat edelleen käyttää vapaa-aikansa melkoisen fiksusti tai ainakin fiksummin kuin Notkujat. Näiden jälkimmäisten vapaa-aika kun täyttyy edelleenkin sillä notkumisella ja viikonloput viinalla. Kun ei ole muutakaan, valitellaan. Oikeasti kyse on siitä, että ei osata tehdä muutakaan, poiketa totutusta. Kun ei ole ennenkään tarvinnut. Lähteä säännöllisesti harrastuksiin, harjoitella kotosalla,… Sen sijaan on sitten keksitty muuta mielekästä: on lähdetty kylille röökiä pummaamaan, päivystetty jossain kulmilla miettien, josko sittenkin löytyisi joku täysi-ikäinen joka voisi hakea mäyräkoiran. Tai jotain vahvempaa.

Ne taas, joilla harrastuksia on ala-asteikäisestä saakka ollut, eivät ole yksinkertaisesti ehtineet samalla tavalla notkumaan kaupungilla kaiken päivää – tai iltaa, sillä useimmat harrastuksethan ajoittuvat enemmänkin ilta-ajalle. Harrastusajan jälkeen on sitten paineltu kotiin, luotu silmäys koulutehtäviin ja vietetty loppuilta kotosalla ihan vain perheen kesken. Koska useimmat kasvaessaan havaitsevat tämän hyväksi tavaksi käyttää aikaansa, ei ole mitään syytä poiketa totutusta, korkeintaan keksiä uusia harrastuksia.

”Ei ne mitään harrastuksia tarvitse, riittää kun on koulu”, sanotaan, mutta onko se nyt ihan noinkaan? Ei ole, sen perusteella mitä itse näen ja olen havainnut. Varmasti moni on todennut saman mielessään, mutta miksi kummassa asiasta ei puhuta tämän enempää? Miksi ei kysytä, että voi miksi, miksi te ette, hyvät vanhemmat, laita lapsianne harrastamaan?

Totuus on, että vanhemmistahan se tuokin lähtee. Että onko lapsella harrastuksia vai notkuuko se jonkun kioskin kulmilla odottamassa, että joku ohikulkija hakisi sille Mallua. Näin voidaan sanoa myös muista asioista; rajoista, pelisäännöistä – vanhempien tehtävä on pitää niitä yllä. Jos tämä ei toteudu, niin kyllä siinä kuulkaa saa jo syyllistääkin.

Touhukas tiistai

Tänä aamuna heräilin kello kuudelta, ja edelleen tavallista kaavaa mukaillen lähdin Tikkujalan kanssa aamulenkille. Ilma oli harmaa, mutta tiet olivat kuivat ja linnut lauloivat iloisesti. Liikkeellä ei ollut juuri ketään – no, paria muuta koirantaluttajaa lukuun ottamatta. Koirat olivat kuitenkin niin kaukana, ettei Tikkujalka niistä sen kummemmin kiinnostunut, ja jatkoikin häiriintymättä kirsu maassa kulkemista kunnon vihikoiran tyyliin.

Kotiin päästyämme olin helpottunut siitä, että Tikkujalkaa ei tarvinnut pestä. Osasinpas erehtyä.

Avojaloin kuljeskellessani nimittäin huomasin, että lattiathan ovat, hiisi vieköön, yltä päältä ohuen hiekan peitossa. Kyselin itseltäni, kuinka tämä on mahdollista – eilettäin tuli imuroitua peräti kahteen kertaan; yhdesti aamulla ja toisen kerran illalla – mistä tuota hiekkaa oikein tänne tulee?

Päivälenkillä sain kaipaamani vastauksen. Katupöly. Sehän se nuo kulkuväylät peittää ja sehän se juuri on, joka meillekin koiran tassuissa – ja turkissa – kantautuu, ellei tajua viedä koiraa pesulle välittömästi lenkiltä palattuaan. Tekemäni havainto aiheutti minussa suoranaista mielihyvää – ketäpä nyt kiinnostaisi kovin montaa kertaa päivässä imuroida, ellei aivan pakko ole? Tähän aikaan vuodesta kun saa muutenkin olla siivoamassa päntiönään, ellei sitten halua löytää itseään polskimasta karvamerestä, joka puolestaan syntyy koiran näköjään meneillään olevasta karvanvaihtokaudesta.

Mutta mihin jäinkään?

Niin, aamulenkin jälkeen ryhdyin sitten nauttimaan aamupalaani. Ruisleipää, appelsiinimehua, tilkka jogurttia, teetä, kaksi rautakapselia. Hyvää, ravitsevaa, täyttävää. Siinä hetken istuskeltuani huomasin jalkojeni tuntuvan väsyneiltä ja hieman kivuliailtakin – puhumattakaan siitä, että niitä jostain syystä turvotti ihan vietävästi – ja päätin suoda itselleni lepohetken ketaroideni kohottamisen muodossa. Helpottihan tuo nopeasti, vaikka kovin kauaa en paikoillani ehtinyt olemaankaan, sillä Vauvelsson päätti heräillä aamuun jo hyvissä ajoin.

Siinä sitten aamupesujen ja vaipanvaihdon jälkeen siirryttiin keittiöön, jossa valmistin neidille sen tavallisen aamiaisen: maitoa ja puuroa hedelmien kera. Taustalla soi lastenlaulut, niiden kun on huomattu helpottavan huomattavasti ruokailuhetkiä. Aamupalan jälkeen valikoitiin päivän vaatteet, jonka jälkeen aloin heilumaan – tämän ajan Vauvelsson ja Tikkujalka viihdyttivät toisiaan, vaikka tyttö laittoikin aluksi hanttiin – onhan se äidin tekemien askareiden katsominen ja pieni osallistuminenkin sitten niin kovin jännää. :)

Järjestelin, pyyhin pölyt, pesin peilit, imuroin sekä pesin lattiat. Kuurasin myös lavuaarin, vessanpöntön sekä vessan lattian. Laitoin pyykkikoneen pyörimään, ja viikkailin jo kuivuneita vaatteita ja liinavaatteita omille paikoilleen. Vein roskat ja lajittelin turhat mainokset ja paperit, jotta saisin vietyä ne sitten myöhemmin. Sillä erää hommani olivat siinä, sillä varsinainen viikkosiivouspäivä meillä ajoittuu torstaille, jolloin näiden perusjuttujen lisäksi tehdään paljon muutakin.

Päätin sitten hengähtää hetken, kaappasin Vauvelssonin istuskelemaan isoon sänkyyn ja kärräsin paikalle muutamia kirjoja, joita sitten aloin neidille lukea. Luettavat kirjat käsittivät niin satuja kuin lorujakin. Sitten innostuin vielä lauleskelemaan liudan lastenlauluja (nykyään en taitaisi muiden sanoja muistaakaan), joiden kuulemisesta pikkuinen selkeästi tykkäsi. Vielä tovi vietettiin pehmoisella (mikä on omiaan minulle etenkin nyt, kun iskias meinaa hiipiä vaivaamaan) eräänlaisen kyselyleikin merkeissä. Minä siis kyselen tytöltä esineiden olinpaikkaa; ”Missä on lamppu?”, ”Missä on potkuhousut?”, ”Missä on katto?”, ”Missä on sänky?”, ”Missä on tyyny?”, ”Missä on sormet?”, ”Missä on massu?”, ”Missä on Tikkujalka?” etc., johon Vauvelsson antaa vastauksen luomalla silmäyksensä kysymyksessä olevaan esineeseen/asiaan. Osoittamaan se ei vielä ole ruvennut, mutta hyvähän se on näinkin.

Kaiken touhun jälkeen Vauvelsson halusi maitoa, joten tein työtä käskettyä. Kelloon vilkaistuani huomasin, että pienen päiväuniaika on ihan kohta käsillä, ja aloinkin valmistella häntä nukkumaanmenoon. Tyttö haukotteli, silmät olivat väsyneet ja unentarpeen huomasi muutenkin sen kummemmin pinnistelemättä, mutta eipä se nukkuminen kuitenkaan oikein kiinnostunut. Reilun tunnin ”unitaistelun” jälkeen tytteli sitten väsähti niin, että uni tuli ikään kuin väkisin.

Vauvelssonin nukkuessa käytin Tikkujalkaa minimaalisella lenkillä, söin hieman, otin pyykit koneesta ja painelin sitten itsekin hetkeksi nukkumaan, sen verran armottomasti minua tuntui tänään väsyttävän. (Näitä loppuraskauden iloja…) Kyllähän se tirsojen ottaminen kannattikin, sillä tunsin itseni jälleen sangen pirteäksi ja energiseksi.

Pikkuneidin heräiltyä koitti taas ruokailuaika, jota sitäkin höystettiin musiikilla. Helpolla selvittiin silläkin kertaa; Vauvelsson jätti enimmät temppuilut temppuilematta, eikä suuttunut niinkään kielloistani, jotka koskivat mm. syöttötuolissa seisomaan nousemista ja pöydälle kiipeämistä. Tyttö keskittyi kuuntelemaan lastenlauluja, aukomaan suutaan ja keinahtelemaan rytmikkäästi musiikin tahdissa.

Vauvelssonin ruokailtua söin itsekin, ja aloin laittaa keittiötä kuntoon tytön katsellessa touhujani aitiopaikalta. Saatuani paikat järjestykseen Tikkujalka alkoi vaatia ulospääsyä, joten lähdettiin koko porukka käymään puolen tunnin lenkillä. Tarkoitus oli jatkaa matkaa vielä edemmäs, mutta alkava sadekuuro muutti suunnitelmiamme, ja saimme tietysti lähteä talsimaan kotia kohti. Hyvä tuuri meillä oli, sisälle päästyämme pieni piskottelu muuttui suuremmaksi kuuroksi.

Koska tämä nimenomainen lenkki oli avannut silmäni katujen pölyisyyden suhteen, ymmärsin viedä Tikkujalan pesulle ennen kuin se ehti hiekoittaa koko huushollin.

Koska suurimmat työt oli tehty, eikä ulkonakaan juuri tehnyt mieli olla, päätin, että jatketaan päivän teemaksi muodostuneella tekemisellä: lukemisella. Eipä siis muuta kuin vesilasi lähistölle, Vauvelsson viereen ja lukemaan. Siinähän sitä on virikettä meille kummallekin puhumattakaan siitä, miten hyvä vaikutus ääneen lukemisella Vauvelssonin kielelliselle kehitykselle on.

Illemmalla soitti Vaari, joka halusi hakea meidät käymään luonaan. Sillä reissulla käväisin sitten ruokakaupassa – ja vaateostoksilla. En minä itselleni mitään hankkinut, mutta tulipahan jälleen hieman lisää kesävaatetta Vauvelssonille;

-          Valkoiset puolipotkuhousut (7,95 €)

-          Kaksi paria sukkia (4,95 €)

-          Sinikuvioinen kesämekko (14,95 €)

yht. 29,85 €

Nämäkin ostokset esittelen sitten siinä mainitsemassani kesävaatepostauksessa, joka valmistuu ja ilmestyy sitten, kun nuo kesävaatteet on tosissaan hankittu.

Tällaista meillä tänään, nyt muiden postauksia lukemaan!

Lauantain vaatehankintoja

Lauantaina päätin vihdoin ja viimein käydä tuumasta toimeen ja poiketa Lindexille katsomaan, josko löytäisin sieltä täydennystä Vauvelssonin vaatevarastoon noin niin kuin kesää ajatellen.

Koska en viikonlopusta huolimatta jaksanut tällätä itseäni kovinkaan hehkeän näköiseksi, toivoin, että ulkona vihmova sade pitäisi enimmän porukan pois kaupungilta. Mitäpä sitä nyt kuitenkaan saattaa lauantaipäivältä odottaa – siis olihan siellä meitä.

Teinejä muotikuteissaan ja meikeissään, arvokkaasti pukeutunut vanhempi pariskunta, rennon tyylikkäältä näyttävä lapsiperhe, puheista päätellen muutamasta vastavihitystä vaimosta koostuva iloisesti pulputtava seurue – tällingissä hekin - , vanhempi herra kävelykeppinsä kanssa, nuori pariskunta tämän vuoden Gessleinejä työnnellen…… ja sitten olin tietenkin minä. Verkkareissani, lenkkareissani. Tukka nutturalla, meikittä, rikkinäisen (joskin rikkinäisyys on sellaista, ettei sitä huomaa) laukkuni kanssa. Ei hitto. Ovesta sisään käveltyäni minun teki väistämättä mieli kääntyä takaisin ja painua kotiin laittamaan edes ripsiväriä, sillä sovin ja sulauduin siihen joukkoon kuin turkinpippuri keskelle astiaa, joka on pullollaan sokerisia, pehmoisia ja hempeän värisiä vaahtokarkkeja.

Entä sitten, kysyi pieni ääni pääni sisältä. Onko minun pukeutumiseni jonkun muun asia, tarvitseeko minun pukeutua muita varten? Kuuluuko se ylipäätänsä kellekään? Kai ihmisillä luulisi olevan parempaakin tekemistä kuin hihitellä keskenään, että katsopas Maija tuotakin tuolla. Ja ellei, niin onko se oikeastaan minun ongelmani? Kääntäkööt katseensa pois, jos häiritsee.

Näihin ajatuksiin uppoutuneena sain kuin sainkin itseni menemään kauppaan.

Tarkoitus oli etsiä ainakin muutamat veluurihousut – sellaiset ihanan pehmoiset, joissa on resori sekä vyötäröllä että lahkeiden suissa. Verkkokaupassa värejä oli vain vähän, joten luonnollisesti ajattelin liikkeen valikoiman olevan edes hieman suurempi. Vaatteitahan siellä kyllä oli, sellaisiakin, mitä verkkoputiikkiin ei ollut listattu, mutta veluurihousujen värivalikoiman osalta kokoelman voi kyllä sanoa olevan ihan yhtä onneton kuin nettikaupan puolellakin.

Vaikka housujen osalta reissu ei mennyt ihan niin kuin olisin toivonut (enemmän veluuria, enemmän värejä…) niin jotain minä kuitenkin löysin;

-          Pinkit veluurihousut, 86 cm (8,95 €)

-          Vaaleanpunaiset legginsit, 86 cm (8,95 €)

-          Kahdet valkoiset legginsit, 86 cm (17,90 €)

-          Pinkki body valkoisin tähtikuvioin 86 cm (8,95 €)

-          Vaaleanpunainen body (8,95 €)

Yht. 35,80 €.

Ihmettelet ehkä hintaa ja ajattelet, että matematiikan kurssi voisi tuollekin raukalle olla tarpeen, mutta ei. Lindexillä on aika usein näitä ”Ota kolme, maksa kaksi”- tarjouksia, jollaista tälläkin kertaa hyödynsin. Käytännössä siis maksoin näistä kuudesta tuotteesta neljä, loput kaksi tulivat siihen ikään kuin kaupan päälle.

Ihan hyvä lisäkin tämä kesävaatevaraston jatkoksi oli, mutta vielä pitäisi suunnistaa etsimään lisää – juurikin noita samperin veluurihousuja, joita en tunnu löytävän mistään. (Onko yhdet valkoiset veluurihousut muka liikaa vaadittu???) Tänään olisi tarkoitus niitä mennä katselemaan, samalla, kun kaupungille on muutakin asiaa.

Kuvia en tähän nyt näistä ostoksistani laita, sillä olen aikeissa tehdä sellaisen ”Vauvelssonin kesävaatteet”- nimisen postauksen, josta sitten voi halutessaan näitä em. tuotteitakin katsella.

Tällä erää lähden keittelemään aamupuurot Vauvelssonille.

Ilmoitusluontoista asiaa

Voi olla, että postauksia ei muutamaan päivään tipu likimainkaan kohtuullisella tahdilla, sillä meneillään on bloginmuokkausprojekti. Jotain tälle ulkoasulle ainakin keksin ja kenties vaihdan vielä blogin nimenkin. Täällä kuitenkin ollaan edelleen!

Torstai

Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä, että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden, mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.

Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt, mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.

Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes hieman pois. Hyvä.

Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala tehdä noin pitkän ajan päähän.

Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha tuttu kierros. Tultuamme juuri sen mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.

”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”

Jep jep.

No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle, jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan, kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän joutuikin väistämään, mutta silti...

Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin – eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu, ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen koira ”ei oikein…” ???

Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan, riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.

Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.

Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.

Vahvuutensa kullakin

Vauvelsson on jo ottanut ensiaskeleensa. Välillä se taapertelee parin askeleen verran, mutta ei vielä rohkene heittäytyä kävelemisen pyörteisiin, ja eteneekin suurimmaksi osaksi tukea vasten kävellen ja kontaten.

Aluksi tietysti huolestuin ja stressaannuin, esikoinen kun kyseessä on. Monet Vauvelssonia pari kuukautta nuoremmat tuntuivat oppivan kävelemään jo varhain, jolloin tietysti mietin, miksi Vauvelsson, pari kuukautta heitä vanhempana, ei taaperra menemään samaan tahtiin.

Neuvolan ”Kyllä se vielä ehtii kävellä kyllästymiseen saakka” vakuuttelujen jälkeen lakkasin stressaamasta. Kukin lapsi on kuitenkin yksilö, joka oppii ja uskaltaa toteuttaa asiat omaan tahtiinsa. Vauvelsson ei vielä taaperra pitkää matkaa menemään kun taas naapurin Tiina suorastaan mennä viipottaa pitkin pihoja – no, mitä sitten? Miksi Vauvelssonin tulisikaan hoppuilla? Kävelee kunnolla sitten kun aika on kypsä, harvempi noista jo ensiaskeleensa ottaneista lapsista kävelemättä rupeaa olemaan.

Sitä paitsi Vauvelsson osaa paljon muita asioita. Se esimerkiksi ymmärtää puhetta oikein hyvin, tunnistaa monen monta sanaa ja lausuukin monta niistä ihan oikeaoppisesti.

”Mammaa!” meillä raikuu, kun Vauvelsson haluaa maitoa tai kun se näkee maitopurkin, maitolasin tai jonkin muun maitoa sisältävän astian.

”Eiii!” ja ”Älä!!!” se puolestaan huutaa, jos se ei pidä jostakin, esimerkiksi turvaistuimeen istahtamisesta tai pukemisoperaatiosta.

”Paapaa”, se tuumaa, kun puhelen sille nukkumisesta tai kun sitä väsyttää.

”Vaippa”, Vauvelsson toteaa aina vaipan nähdessään tai höpötellessäni, että hoidettaisiinkos me nyt niitä vaippa-asioita.

”Kauppa” tulee myös toistettua aina, kun ilmoitan, että nyt sitten mennäänkin kauppaan.

Tosin kaupasta tulee välillä ”pauppa”. Tämän lisäksi on myös joitakin muita sanoja, joita neiti ajoittain tuppaa kääntämään suomesta vauvaksi. Tuolloin esimerkiksi tutti on tatta, äiti äittä, vauvasta puolestaan tulee auva ja mammasta mämmä. Näiden sanojen listalle voidaan tietysti lisätä myös monta kertaa päivässä kuultava ”vouvou”, joka meidän pirtissä on selkeä synonyymi koiralle.

Vaikka mammoja ja paapaamisia ei oppikirjojen mukaan laskettaisikaan Oikeiden sanojen listalle, minä lasken, ja suorastaan pakahdun ylpeydestä Vauvelssonin höpötellessä niitä näitä.