Tänä
päivänä kaikki on tapahtunut hieman tavallista myöhemmin; Vauvelssonin
herääminen aamulla, päivällisen laittaminen ja tarjoilu, kylässä käynti, Vauvelssonin
yöpuulle meno, koiran iltalenkki, tiskien ja pyykkien hoito, sekä lattioiden
pesu,…
Eipä
tästä kellekään mitään haittaa ole tuntunut olevan – kaikki on sujunut oikein
mallikkaasti – mutta pitkin päivää on tuntunut siltä kuin olisi myöhässä
jostakin. En ole aikatauluttaja tyyppiä vaikka meillä tietyt rutiinit
suunnilleen tiettyihin totuttuihin aikoihin pyritäänkin hoitamaan – mutta tänään
kyllä tuntui siltä, kuin laiminlöisi valmiiksi tätä päivää varten räätälöityä,
minuutintarkkaa ja ehdotonta noudattamista vaativaa aikataulua. Monessa kohtaa
meinasin alkaa kiirehtimään: hyvänen aika, kello on jo tämän verran, eikä me
vieläkään olla hoidettu asiaa X.
Tajusin
kuitenkin hoppuilemisen olevan turhaa, ja jätin homman sikseen. Asiat saivat
sujua omalla painollaan ja etenkin omaa tahtiaan, ilman, että on kiire
mihinkään. Täsmentävästi ilmaistuna osasin siis kerrankin höllätä ja huomasin,
että moinen hölläily vei pohjan stressiltä, jota monesti kiireiden keskellä
tunnen. Ymmärsin, että katastrofia ei tule, vaikken mukailisikaan orjallisesti
kelloa.
Niinhän
minä nimittäin tuppaan tuskallisen usein tekemään; ajattelemaan, että
Vauvelssonin elämänlaatu kärsii kohtuuttomasti, ellei meidän rutiinit sujukaan
siihen aikaan, kuin yleensä.
Tämänpäiväinen
siis näytti minulle, että näin ei ole, ja saikin minut pohtimaan, miksi
yleensäkään kiirehtiä mihinkään. Toki rutiineja on hyvä olla; ne luovat tiettyä
turvallisuutta ja tuttuutta nimenomaan Vauvelssonillekin. Mutta miksi
kuitenkaan hoppuilla, jos ja kun ei kerran ole pakko? Hyvänen aika, olen
kotosalla Vauvelssonin kanssa – hoitovapaalla. Ensi kuusta lähtien lisäksi
äitiyslomalla. Vaikka sanat vapaa ja loma antavat hieman ruusuisen kuvan
todellisuudesta, en kuitenkaan näe syytä sille, miksi meillä – tai minulla –
pitäisi sinällään olla erityinen kiire mihinkään.
Siis;
jos Vauvelsson ei alakaan päiväunilleen totuttuun aikaan kello yhdeltätoista
aamupäivällä, ei se tee hänestä automaattisesti tulevaa ADHD-lasta. Tai jos
emme ole aloittaneet päivällistä kello 15:30 mennessä kuten useimmiten, ei se
tee minusta lapsensa hyvinvoinnista vähät välittävää paskamutsia. Tai jos koti
ei ole iltakunnossa (=paikat järjestyksessä ja siivottu) kello 21:00 mennessä,
ei se taivas sieltä päälleni romahda.
Kummallista,
miten tällaiset asiat tulee tiedostaneeksi vasta pitkän ajan kuluessa. Parempi
tietysti myöhään kuin ei milloinkaan – eikä sekään silti tarkoita, että olisi
myöhässä – asiat vain tapahtuvat sitten, kun aika on kypsä.
Tällaisten
mietintöjen parissa päivä on tänään mennyt, vaikka toki niitä muitakin asioita
on tähän päivään mahtunut.
Koska
päivän sää on ollut kehnommanlainen, ollaan tänään oleskeltu pääasiallisesti
sisätiloissa. Olen viihdyttänyt Vauvelssonia lauleskelemalla ja lukemalla. Eräs
satu, jota tänään luettiin, oli tavallista pidempi, ja yhdessä vaiheessa
vaikuttikin siltä, että Vauvelsson ei juurikaan kuuntele mitä minä yritän sille
sepustaa. Lopettaessani lukemisen Vauvelsson vastoin odotuksiani otti tomerasti
kirjan käteensä ja paukutti sitä pienillä käsillään. Tämän jälkeen se kiipesi
syliini. Tuntui odottavan, että jatkan. Jatkoin, Vauvelsson otti lokoisan
asennon ja pysytteli siinä kauan aikaa. Että kyllä se sittenkin taisi
kuunnella.
Pikainen
kauppareissukin tehtiin, ja sen jälkeen paineltiin naapurissa asuvalle kummi-
ja sukulaisperheelle kylään. Hipsittiin kotiin vasta niinkin myöhään kuin puoli
kymmenen aikaan, ja kellonajan huomatessani olin taas vähällä alkaa stressata
siitä, että kello on niin turkasen paljon ja että me ei olla vielä edes
vaihdettu vaippaa, syöty iltapuuroa, juotu iltamaitoa, käyty iltapesulla eikä
tuuletettu kamaria iltasadusta nyt puhumattakaan – äkkiä, äkkiä, kiire,
asioiden pitäisi olla jo tehtynä – nyt ja heti!
Kiitos
tämänpäiväisen oivalluksen, illasta ei kuitenkaan tullut niin stressirikas kuin
aiemmin olisi ehkä tullut. Pyrin tietysti toimimaan nopeasti, jotta pikkuinen
pääsisi unten maille ja lepäämään, mutta ilman, että kyttäsin kelloa.
Kun
Vauvelsson nukahti, käytin koiran illan viimeisellä lenkillä ja kotiinpaluun
jälkeen katoin sille vielä ruokaa ja juomaa. Tämän jälkeen tartuin tiskeihin –
joita olin vastoin tapojani ja syyllisyydessä viruen pantannut tiskialtaassa
koko päivän – ladoin ne koneeseen ja annoin sen hoitaa loput. Laitoin
pyykkikoneen hurisemaan, palasin taas keittiöön ja järjestelin sen kuntoon. Ravasin
takaisin kylppäriin ja innostuttuani pesin koko huoneen. Tämän jälkeen
inspiroiduin vielä lakaisemaan ja pesemään lattiat, jotta aamulla olisi taas
kiva nousta ylös.
Tässä
minä nyt sitten istun kaikessa rauhassa; Vauvelsson tuhisee levollisesti omassa
sängyssään, koira lekottelee sammakkoasennossa jalkojeni juuressa, Pikkukakkonen
antaa merkkejä hereillä olostaan, tiskikone ja pyykkikone pyörivät ja asunnossa
leijuu yleispuhdistusaineen ja kloriitin puhdas tuoksu.
Mietin,
että Vauvelssonilla on huomenna ensimmäinen hammaslääkärikäynti. Että
toivottavasti ei sada mitään, koska menemme sinne kävellen. Että toivottavasti
Vauvelsson nukkuu tarpeeksi pitkään, kun tuo nukkumaanmeno nyt tapahtui noin
myöhään. Että laitan pyykit kuivumaan pesun ollessa valmis, mutta astiat saavat
jäädä koneeseen aamua odottelemaan. Että pitäisi ehkä pestä vielä yksi
koneellinen ennen nukkumaanmenoa. Että nukkumaankin pitäisi mennä – ja että
ehkä juuri siitä syystä pitäisi jättää ne lisäkoneelliset huomiselle. Että
kumpi on parempi, se, että menen ajoissa nukkumaan – vai se, että huomenna ei
tarvitse kiirehtiä pyykkäyksen kanssa?
Ajatuksia.
Kysymysmerkkejä niiden perässä. Valintoja. Voiko mikään sen jännempää ollakaan,
kuin päätöksen tekeminen siitä, minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pestään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Turhien mainosten ja roskapostirobottien varalta toistaiseksi käytössä sanavahvistus.
Kiitos kommentistasi!