Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti
hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä,
että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin
liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden,
mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.
Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt,
mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja
vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja
valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.
Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on
nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin
Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla
tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on
mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska
kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen
vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes
hieman pois. Hyvä.
Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava
vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti
tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen
aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti
täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa
sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan
varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en
enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti
onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala
tehdä noin pitkän ajan päähän.
Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha
tuttu kierros. Tultuamme juuri sen
mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi
vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa
kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija
ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.
”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut
miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman
hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan
tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen
pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää
sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”
Jep jep.
No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa
ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle,
jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan,
kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän
joutuikin väistämään, mutta silti...
Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei
esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira
saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä
pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä
jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin
kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin –
eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei
ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen
valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu,
ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee
seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin
koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin
henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen
koira ”ei oikein…” ???
Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy
vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan,
riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.
Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan
verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen
putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista
kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa
siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin
itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten
suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä
suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan
häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.
Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on
aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Turhien mainosten ja roskapostirobottien varalta toistaiseksi käytössä sanavahvistus.
Kiitos kommentistasi!