Milloin vanhempia TULISI syyllistää?

Paikallislehdessämme, Ristirannankylän sanomissa, luki hiljattain ettei lasten alkoholinkäytöstä tulisi syyllistää vanhempia.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että jaahas. Sen jälkeen tulivatkin sitten kysymykset: Mitä kummaa, miksei? Miten alaikäisten alkoholinkäyttö eroaa niistä muista asioista, joista vanhempia kainostelematta syyllistetään? Lapsenhoitojärjestelyistä, kasvatukseen liittyvistä asioista, kouluammuskeluista, rasismista, imetysasioista, huonoista käytöstavoista…?

Kuten arvata saattaa, järki ei sanonut mitään eikä vastaustakaan sitten tullut. Siispä ajatukseni harhailevat edelleen samoissa kysymyksissä, mitä, miksi, miten. Ja että jos syyllistää ei pitäisi, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Taputtaa päähän? Syyllistää yhteiskuntaa, hallitusta, valtiota, Jumalaa? Haastaa koulu oikeuteen? Kieltää lailla alle 18-vuotiaita kaveeraamasta keskenään? Katsoa läpi sormien? Pitää murheellinen puhe siitä, miten joskus käy näin ja miten tämä ei ole kenenkään syy? Hitto soikoon.

Toki minä sen ymmärrän, että jokainen lapsi on yksilö ja sitä kautta tekee henkilökohtaiset valintansa ihan itse riippumatta siitä, miten hyvin tai miten huonosti hänet on kasvatettu. Ymmärrän myös erittäin hyvin sen, että kukaan vanhempi ei millään voi olla esimerkiksi murkkuiän saavuttaneiden lastensa kanssa 24/7 vahtien, ettei mitään vain vahingossakaan pääse tapahtumaan.

Tästä huolimatta ajattelen, että vanhemmillakin on lusikkansa sopassa. Että he voivat omalla toiminnallaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa vaikuttaa siihen, missä ja minkä merkeissä lapsikullat tulevaisuudessa (=kapinavaiheen iskiessä päälle) aikaansa käyttävät.

Yksi avainsana on mielestäni harrastus.

Tai harrastukset, joilla tässä tapauksessa näillä tarkoitetaan nyt muutakin, kun blogin pitämistä tietokoneen ääressä, kirjeiden rustailua tai koiran ulkoiluttamista. Harrastuksia, joita harrastetaan kodin ulkopuolella osaavan ohjaajan johdolla; tanssia, jonkin soittimen soittoa, jalkapalloa, partiota, kuoroa, suunnistusta, uintia, kuvataidekoulua, käsityökerhoa, kielikerhoa,… ihan mitä vain, johon kuitenkin kuuluu säännöllisten treenien lisäksi esimerkiksi säännöllinen, omatoiminen harjoittelu kotona, motivaatio ja halu kehittyä,… Ymmärrättehän?

(Muita avaimia tähän nimenomaiseen ongelmaan – alaikäisten alkoholinkäyttöön – voisivat olla selkeät rajat ja yhteiset pelisäännöt, ja vanhempien kärryillä pysymisen yleensäkin siitä, kenen kanssa lapsi aikaansa kuluttaa.)

Joka tapauksessa ainakin itselleni tulee suoralta kädeltä mieleen lukuisia henkilöitä (nyt puhutaan iältään 20-30-vuotiaista ihmisistä), joiden ajankäyttötavat kielivät mitä selkeimmin siitä, mitä he ovat vapaa-ajallaan tottuneet tekemään. Onko harrastuksia ollut ja jos, niin minkälaisia, vai onko heidän elämänsä koulun ja kodin ulkopuolella koostunut lähinnä kavereiden kanssa notkumisesta milloin missäkin tehden vähän sitä sun tätä.

Ehkä jo arvaatte, että nimenomaan harrastuksia omanneet henkilöt osaavat edelleen käyttää vapaa-aikansa melkoisen fiksusti tai ainakin fiksummin kuin Notkujat. Näiden jälkimmäisten vapaa-aika kun täyttyy edelleenkin sillä notkumisella ja viikonloput viinalla. Kun ei ole muutakaan, valitellaan. Oikeasti kyse on siitä, että ei osata tehdä muutakaan, poiketa totutusta. Kun ei ole ennenkään tarvinnut. Lähteä säännöllisesti harrastuksiin, harjoitella kotosalla,… Sen sijaan on sitten keksitty muuta mielekästä: on lähdetty kylille röökiä pummaamaan, päivystetty jossain kulmilla miettien, josko sittenkin löytyisi joku täysi-ikäinen joka voisi hakea mäyräkoiran. Tai jotain vahvempaa.

Ne taas, joilla harrastuksia on ala-asteikäisestä saakka ollut, eivät ole yksinkertaisesti ehtineet samalla tavalla notkumaan kaupungilla kaiken päivää – tai iltaa, sillä useimmat harrastuksethan ajoittuvat enemmänkin ilta-ajalle. Harrastusajan jälkeen on sitten paineltu kotiin, luotu silmäys koulutehtäviin ja vietetty loppuilta kotosalla ihan vain perheen kesken. Koska useimmat kasvaessaan havaitsevat tämän hyväksi tavaksi käyttää aikaansa, ei ole mitään syytä poiketa totutusta, korkeintaan keksiä uusia harrastuksia.

”Ei ne mitään harrastuksia tarvitse, riittää kun on koulu”, sanotaan, mutta onko se nyt ihan noinkaan? Ei ole, sen perusteella mitä itse näen ja olen havainnut. Varmasti moni on todennut saman mielessään, mutta miksi kummassa asiasta ei puhuta tämän enempää? Miksi ei kysytä, että voi miksi, miksi te ette, hyvät vanhemmat, laita lapsianne harrastamaan?

Totuus on, että vanhemmistahan se tuokin lähtee. Että onko lapsella harrastuksia vai notkuuko se jonkun kioskin kulmilla odottamassa, että joku ohikulkija hakisi sille Mallua. Näin voidaan sanoa myös muista asioista; rajoista, pelisäännöistä – vanhempien tehtävä on pitää niitä yllä. Jos tämä ei toteudu, niin kyllä siinä kuulkaa saa jo syyllistääkin.