Ulkoilupäivä

Täällä meillä oli tänään aivan loistava ulkoilusää, ja kyllähän sitä ulkoiltua sitten tulikin. Varsinaista liikuntaa kertyi tälle päivää liki kolmen tunnin verran – mikä on, vaikka itse sanonkin, aika hyvin näillä raskausviikoilla. Pihalla olisin viihtynyt kauemminkin, samoin ilmeisesti myös Vauvelsson ja Tikkujalka, mutta aika loppui kesken, ja oli lähdettävä välillä muihin touhuihin. Huominen päivä harmittaa jo etukäteen – tänne on luvattu vesisadetta, joten pitkällisemmät ulkona hengailut taitavat jäädä tuon päivän osalta vähemmälle. Aamuksi ei tosin ole luvattu sadetta, että josko sitä ottaisi ja repäisisi päivän käyntiin kunnon lenkillä jo tuolloin?

M on soittanut minulle tänään useamman kerran, ja joka kerta ollaan oltu pihalla. Iltalenkiltä palaillessamme M sattui tulemaan vastaan, ja pysähtyi päivittelemään, mistä mulla tätä energiaa oikein riittää. Naurahdin, pakkohan se on ainakin yrittää – vaikka totuushan on, ette sitä aina tahdo riittää, ei, vaikka kuinka haluaisi. On päiviä, jolloin tunnen aamusta asti olevani ihan finaalissa, vaikken mitään erikoisempaa olisi vielä ehtinyt touhutakaan. Päiviä, jolloin haluaisin vain keskittyä hyvään kirjaan ja lahota sohvan nurkassa – tai sängyssä – skipata päivittäissiivoukset ja muut kotityöt, koiranulkoilutuksen ja nukkua, nukkua, nukkua.

Noina päivinä sitä tahtoo olla pahantuulinen ja räjähdysherkkä. Kovin monen asian ei tarvitse mennä pieleen, jotta tuntuu siltä, että päivä on pilalla (joskin se mieli yleensä siitä päivän mittaan muuttuu).

Noina päivinä sitä haluaisi päästä kaikesta mahdollisimman vähällä, mutta koska mahdollisuuden rajat tulevat tässä yksinhuoltajan arjessa vastaan aika äkkiä, koetan vain ammentaa jostain itseeni sitä kuuluisaa energiaa, ja järjestää Vauvelssonille sellaisia virikkeitä, jotka eivät vaadi minulta ainakaan fyysisiä voimia. Näiden päivien jälkeen sitten poden huonoa omaatuntoa siitä, miten olisi taas pitänyt jaksaa ja tehdä enemmän – siitä nimenomaisesta faktasta huolimatta, että lapsi ei vaadi tolkuttomasti virikkeitä tai puuhaa ja että vähempikin riittää. Ei mopolla mahdottomiin, sanovat.

Huomenna olisi sitten siivouspäivä. Tai no, meillä kun siivotaan joka päivä imuroinnin ja lattioiden pesun merkeissä, pitäisi kai selvyyden vuoksi puhua viikkosiivouspäivästä. Tosin huomisen töitä tuli aloiteltua jo tänään, sillä kukapa sitä nyt koko päivää haluaisi siivoamiseenkaan kuluttaa… Pyyhin pölyt, pesin vitriinien lasit, peilit sekä ikkunoiden sisimmät lasit. Tekstiilisuihkuverho sai käsittelyn pesukoneessa, ja pesinpä omia vaatteitanikin. Tällä hetkellä pesukoneessa pyörii valkoisia liinavaatteita, jonka jälkeen laitan vielä yhden koneellisen Vauvelssonin vaatteita pyörimään. Ovatpahan valmiina sitten, kun niitä tarvitsee, vaikka tytöllä kyllä onkin vaatteita sen verran, ettei niiden kanssa ihan heti hätä tule…

Kello on paljon, joten taidan tekaista vielä itselleni pari leipää, kipata kurkkuuni lasillisen tuoremehua, ja painella unten maille.

Milloin vanhempia TULISI syyllistää?

Paikallislehdessämme, Ristirannankylän sanomissa, luki hiljattain ettei lasten alkoholinkäytöstä tulisi syyllistää vanhempia.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että jaahas. Sen jälkeen tulivatkin sitten kysymykset: Mitä kummaa, miksei? Miten alaikäisten alkoholinkäyttö eroaa niistä muista asioista, joista vanhempia kainostelematta syyllistetään? Lapsenhoitojärjestelyistä, kasvatukseen liittyvistä asioista, kouluammuskeluista, rasismista, imetysasioista, huonoista käytöstavoista…?

Kuten arvata saattaa, järki ei sanonut mitään eikä vastaustakaan sitten tullut. Siispä ajatukseni harhailevat edelleen samoissa kysymyksissä, mitä, miksi, miten. Ja että jos syyllistää ei pitäisi, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Taputtaa päähän? Syyllistää yhteiskuntaa, hallitusta, valtiota, Jumalaa? Haastaa koulu oikeuteen? Kieltää lailla alle 18-vuotiaita kaveeraamasta keskenään? Katsoa läpi sormien? Pitää murheellinen puhe siitä, miten joskus käy näin ja miten tämä ei ole kenenkään syy? Hitto soikoon.

Toki minä sen ymmärrän, että jokainen lapsi on yksilö ja sitä kautta tekee henkilökohtaiset valintansa ihan itse riippumatta siitä, miten hyvin tai miten huonosti hänet on kasvatettu. Ymmärrän myös erittäin hyvin sen, että kukaan vanhempi ei millään voi olla esimerkiksi murkkuiän saavuttaneiden lastensa kanssa 24/7 vahtien, ettei mitään vain vahingossakaan pääse tapahtumaan.

Tästä huolimatta ajattelen, että vanhemmillakin on lusikkansa sopassa. Että he voivat omalla toiminnallaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa vaikuttaa siihen, missä ja minkä merkeissä lapsikullat tulevaisuudessa (=kapinavaiheen iskiessä päälle) aikaansa käyttävät.

Yksi avainsana on mielestäni harrastus.

Tai harrastukset, joilla tässä tapauksessa näillä tarkoitetaan nyt muutakin, kun blogin pitämistä tietokoneen ääressä, kirjeiden rustailua tai koiran ulkoiluttamista. Harrastuksia, joita harrastetaan kodin ulkopuolella osaavan ohjaajan johdolla; tanssia, jonkin soittimen soittoa, jalkapalloa, partiota, kuoroa, suunnistusta, uintia, kuvataidekoulua, käsityökerhoa, kielikerhoa,… ihan mitä vain, johon kuitenkin kuuluu säännöllisten treenien lisäksi esimerkiksi säännöllinen, omatoiminen harjoittelu kotona, motivaatio ja halu kehittyä,… Ymmärrättehän?

(Muita avaimia tähän nimenomaiseen ongelmaan – alaikäisten alkoholinkäyttöön – voisivat olla selkeät rajat ja yhteiset pelisäännöt, ja vanhempien kärryillä pysymisen yleensäkin siitä, kenen kanssa lapsi aikaansa kuluttaa.)

Joka tapauksessa ainakin itselleni tulee suoralta kädeltä mieleen lukuisia henkilöitä (nyt puhutaan iältään 20-30-vuotiaista ihmisistä), joiden ajankäyttötavat kielivät mitä selkeimmin siitä, mitä he ovat vapaa-ajallaan tottuneet tekemään. Onko harrastuksia ollut ja jos, niin minkälaisia, vai onko heidän elämänsä koulun ja kodin ulkopuolella koostunut lähinnä kavereiden kanssa notkumisesta milloin missäkin tehden vähän sitä sun tätä.

Ehkä jo arvaatte, että nimenomaan harrastuksia omanneet henkilöt osaavat edelleen käyttää vapaa-aikansa melkoisen fiksusti tai ainakin fiksummin kuin Notkujat. Näiden jälkimmäisten vapaa-aika kun täyttyy edelleenkin sillä notkumisella ja viikonloput viinalla. Kun ei ole muutakaan, valitellaan. Oikeasti kyse on siitä, että ei osata tehdä muutakaan, poiketa totutusta. Kun ei ole ennenkään tarvinnut. Lähteä säännöllisesti harrastuksiin, harjoitella kotosalla,… Sen sijaan on sitten keksitty muuta mielekästä: on lähdetty kylille röökiä pummaamaan, päivystetty jossain kulmilla miettien, josko sittenkin löytyisi joku täysi-ikäinen joka voisi hakea mäyräkoiran. Tai jotain vahvempaa.

Ne taas, joilla harrastuksia on ala-asteikäisestä saakka ollut, eivät ole yksinkertaisesti ehtineet samalla tavalla notkumaan kaupungilla kaiken päivää – tai iltaa, sillä useimmat harrastuksethan ajoittuvat enemmänkin ilta-ajalle. Harrastusajan jälkeen on sitten paineltu kotiin, luotu silmäys koulutehtäviin ja vietetty loppuilta kotosalla ihan vain perheen kesken. Koska useimmat kasvaessaan havaitsevat tämän hyväksi tavaksi käyttää aikaansa, ei ole mitään syytä poiketa totutusta, korkeintaan keksiä uusia harrastuksia.

”Ei ne mitään harrastuksia tarvitse, riittää kun on koulu”, sanotaan, mutta onko se nyt ihan noinkaan? Ei ole, sen perusteella mitä itse näen ja olen havainnut. Varmasti moni on todennut saman mielessään, mutta miksi kummassa asiasta ei puhuta tämän enempää? Miksi ei kysytä, että voi miksi, miksi te ette, hyvät vanhemmat, laita lapsianne harrastamaan?

Totuus on, että vanhemmistahan se tuokin lähtee. Että onko lapsella harrastuksia vai notkuuko se jonkun kioskin kulmilla odottamassa, että joku ohikulkija hakisi sille Mallua. Näin voidaan sanoa myös muista asioista; rajoista, pelisäännöistä – vanhempien tehtävä on pitää niitä yllä. Jos tämä ei toteudu, niin kyllä siinä kuulkaa saa jo syyllistääkin.

Touhukas tiistai

Tänä aamuna heräilin kello kuudelta, ja edelleen tavallista kaavaa mukaillen lähdin Tikkujalan kanssa aamulenkille. Ilma oli harmaa, mutta tiet olivat kuivat ja linnut lauloivat iloisesti. Liikkeellä ei ollut juuri ketään – no, paria muuta koirantaluttajaa lukuun ottamatta. Koirat olivat kuitenkin niin kaukana, ettei Tikkujalka niistä sen kummemmin kiinnostunut, ja jatkoikin häiriintymättä kirsu maassa kulkemista kunnon vihikoiran tyyliin.

Kotiin päästyämme olin helpottunut siitä, että Tikkujalkaa ei tarvinnut pestä. Osasinpas erehtyä.

Avojaloin kuljeskellessani nimittäin huomasin, että lattiathan ovat, hiisi vieköön, yltä päältä ohuen hiekan peitossa. Kyselin itseltäni, kuinka tämä on mahdollista – eilettäin tuli imuroitua peräti kahteen kertaan; yhdesti aamulla ja toisen kerran illalla – mistä tuota hiekkaa oikein tänne tulee?

Päivälenkillä sain kaipaamani vastauksen. Katupöly. Sehän se nuo kulkuväylät peittää ja sehän se juuri on, joka meillekin koiran tassuissa – ja turkissa – kantautuu, ellei tajua viedä koiraa pesulle välittömästi lenkiltä palattuaan. Tekemäni havainto aiheutti minussa suoranaista mielihyvää – ketäpä nyt kiinnostaisi kovin montaa kertaa päivässä imuroida, ellei aivan pakko ole? Tähän aikaan vuodesta kun saa muutenkin olla siivoamassa päntiönään, ellei sitten halua löytää itseään polskimasta karvamerestä, joka puolestaan syntyy koiran näköjään meneillään olevasta karvanvaihtokaudesta.

Mutta mihin jäinkään?

Niin, aamulenkin jälkeen ryhdyin sitten nauttimaan aamupalaani. Ruisleipää, appelsiinimehua, tilkka jogurttia, teetä, kaksi rautakapselia. Hyvää, ravitsevaa, täyttävää. Siinä hetken istuskeltuani huomasin jalkojeni tuntuvan väsyneiltä ja hieman kivuliailtakin – puhumattakaan siitä, että niitä jostain syystä turvotti ihan vietävästi – ja päätin suoda itselleni lepohetken ketaroideni kohottamisen muodossa. Helpottihan tuo nopeasti, vaikka kovin kauaa en paikoillani ehtinyt olemaankaan, sillä Vauvelsson päätti heräillä aamuun jo hyvissä ajoin.

Siinä sitten aamupesujen ja vaipanvaihdon jälkeen siirryttiin keittiöön, jossa valmistin neidille sen tavallisen aamiaisen: maitoa ja puuroa hedelmien kera. Taustalla soi lastenlaulut, niiden kun on huomattu helpottavan huomattavasti ruokailuhetkiä. Aamupalan jälkeen valikoitiin päivän vaatteet, jonka jälkeen aloin heilumaan – tämän ajan Vauvelsson ja Tikkujalka viihdyttivät toisiaan, vaikka tyttö laittoikin aluksi hanttiin – onhan se äidin tekemien askareiden katsominen ja pieni osallistuminenkin sitten niin kovin jännää. :)

Järjestelin, pyyhin pölyt, pesin peilit, imuroin sekä pesin lattiat. Kuurasin myös lavuaarin, vessanpöntön sekä vessan lattian. Laitoin pyykkikoneen pyörimään, ja viikkailin jo kuivuneita vaatteita ja liinavaatteita omille paikoilleen. Vein roskat ja lajittelin turhat mainokset ja paperit, jotta saisin vietyä ne sitten myöhemmin. Sillä erää hommani olivat siinä, sillä varsinainen viikkosiivouspäivä meillä ajoittuu torstaille, jolloin näiden perusjuttujen lisäksi tehdään paljon muutakin.

Päätin sitten hengähtää hetken, kaappasin Vauvelssonin istuskelemaan isoon sänkyyn ja kärräsin paikalle muutamia kirjoja, joita sitten aloin neidille lukea. Luettavat kirjat käsittivät niin satuja kuin lorujakin. Sitten innostuin vielä lauleskelemaan liudan lastenlauluja (nykyään en taitaisi muiden sanoja muistaakaan), joiden kuulemisesta pikkuinen selkeästi tykkäsi. Vielä tovi vietettiin pehmoisella (mikä on omiaan minulle etenkin nyt, kun iskias meinaa hiipiä vaivaamaan) eräänlaisen kyselyleikin merkeissä. Minä siis kyselen tytöltä esineiden olinpaikkaa; ”Missä on lamppu?”, ”Missä on potkuhousut?”, ”Missä on katto?”, ”Missä on sänky?”, ”Missä on tyyny?”, ”Missä on sormet?”, ”Missä on massu?”, ”Missä on Tikkujalka?” etc., johon Vauvelsson antaa vastauksen luomalla silmäyksensä kysymyksessä olevaan esineeseen/asiaan. Osoittamaan se ei vielä ole ruvennut, mutta hyvähän se on näinkin.

Kaiken touhun jälkeen Vauvelsson halusi maitoa, joten tein työtä käskettyä. Kelloon vilkaistuani huomasin, että pienen päiväuniaika on ihan kohta käsillä, ja aloinkin valmistella häntä nukkumaanmenoon. Tyttö haukotteli, silmät olivat väsyneet ja unentarpeen huomasi muutenkin sen kummemmin pinnistelemättä, mutta eipä se nukkuminen kuitenkaan oikein kiinnostunut. Reilun tunnin ”unitaistelun” jälkeen tytteli sitten väsähti niin, että uni tuli ikään kuin väkisin.

Vauvelssonin nukkuessa käytin Tikkujalkaa minimaalisella lenkillä, söin hieman, otin pyykit koneesta ja painelin sitten itsekin hetkeksi nukkumaan, sen verran armottomasti minua tuntui tänään väsyttävän. (Näitä loppuraskauden iloja…) Kyllähän se tirsojen ottaminen kannattikin, sillä tunsin itseni jälleen sangen pirteäksi ja energiseksi.

Pikkuneidin heräiltyä koitti taas ruokailuaika, jota sitäkin höystettiin musiikilla. Helpolla selvittiin silläkin kertaa; Vauvelsson jätti enimmät temppuilut temppuilematta, eikä suuttunut niinkään kielloistani, jotka koskivat mm. syöttötuolissa seisomaan nousemista ja pöydälle kiipeämistä. Tyttö keskittyi kuuntelemaan lastenlauluja, aukomaan suutaan ja keinahtelemaan rytmikkäästi musiikin tahdissa.

Vauvelssonin ruokailtua söin itsekin, ja aloin laittaa keittiötä kuntoon tytön katsellessa touhujani aitiopaikalta. Saatuani paikat järjestykseen Tikkujalka alkoi vaatia ulospääsyä, joten lähdettiin koko porukka käymään puolen tunnin lenkillä. Tarkoitus oli jatkaa matkaa vielä edemmäs, mutta alkava sadekuuro muutti suunnitelmiamme, ja saimme tietysti lähteä talsimaan kotia kohti. Hyvä tuuri meillä oli, sisälle päästyämme pieni piskottelu muuttui suuremmaksi kuuroksi.

Koska tämä nimenomainen lenkki oli avannut silmäni katujen pölyisyyden suhteen, ymmärsin viedä Tikkujalan pesulle ennen kuin se ehti hiekoittaa koko huushollin.

Koska suurimmat työt oli tehty, eikä ulkonakaan juuri tehnyt mieli olla, päätin, että jatketaan päivän teemaksi muodostuneella tekemisellä: lukemisella. Eipä siis muuta kuin vesilasi lähistölle, Vauvelsson viereen ja lukemaan. Siinähän sitä on virikettä meille kummallekin puhumattakaan siitä, miten hyvä vaikutus ääneen lukemisella Vauvelssonin kielelliselle kehitykselle on.

Illemmalla soitti Vaari, joka halusi hakea meidät käymään luonaan. Sillä reissulla käväisin sitten ruokakaupassa – ja vaateostoksilla. En minä itselleni mitään hankkinut, mutta tulipahan jälleen hieman lisää kesävaatetta Vauvelssonille;

-          Valkoiset puolipotkuhousut (7,95 €)

-          Kaksi paria sukkia (4,95 €)

-          Sinikuvioinen kesämekko (14,95 €)

yht. 29,85 €

Nämäkin ostokset esittelen sitten siinä mainitsemassani kesävaatepostauksessa, joka valmistuu ja ilmestyy sitten, kun nuo kesävaatteet on tosissaan hankittu.

Tällaista meillä tänään, nyt muiden postauksia lukemaan!

Lauantain vaatehankintoja

Lauantaina päätin vihdoin ja viimein käydä tuumasta toimeen ja poiketa Lindexille katsomaan, josko löytäisin sieltä täydennystä Vauvelssonin vaatevarastoon noin niin kuin kesää ajatellen.

Koska en viikonlopusta huolimatta jaksanut tällätä itseäni kovinkaan hehkeän näköiseksi, toivoin, että ulkona vihmova sade pitäisi enimmän porukan pois kaupungilta. Mitäpä sitä nyt kuitenkaan saattaa lauantaipäivältä odottaa – siis olihan siellä meitä.

Teinejä muotikuteissaan ja meikeissään, arvokkaasti pukeutunut vanhempi pariskunta, rennon tyylikkäältä näyttävä lapsiperhe, puheista päätellen muutamasta vastavihitystä vaimosta koostuva iloisesti pulputtava seurue – tällingissä hekin - , vanhempi herra kävelykeppinsä kanssa, nuori pariskunta tämän vuoden Gessleinejä työnnellen…… ja sitten olin tietenkin minä. Verkkareissani, lenkkareissani. Tukka nutturalla, meikittä, rikkinäisen (joskin rikkinäisyys on sellaista, ettei sitä huomaa) laukkuni kanssa. Ei hitto. Ovesta sisään käveltyäni minun teki väistämättä mieli kääntyä takaisin ja painua kotiin laittamaan edes ripsiväriä, sillä sovin ja sulauduin siihen joukkoon kuin turkinpippuri keskelle astiaa, joka on pullollaan sokerisia, pehmoisia ja hempeän värisiä vaahtokarkkeja.

Entä sitten, kysyi pieni ääni pääni sisältä. Onko minun pukeutumiseni jonkun muun asia, tarvitseeko minun pukeutua muita varten? Kuuluuko se ylipäätänsä kellekään? Kai ihmisillä luulisi olevan parempaakin tekemistä kuin hihitellä keskenään, että katsopas Maija tuotakin tuolla. Ja ellei, niin onko se oikeastaan minun ongelmani? Kääntäkööt katseensa pois, jos häiritsee.

Näihin ajatuksiin uppoutuneena sain kuin sainkin itseni menemään kauppaan.

Tarkoitus oli etsiä ainakin muutamat veluurihousut – sellaiset ihanan pehmoiset, joissa on resori sekä vyötäröllä että lahkeiden suissa. Verkkokaupassa värejä oli vain vähän, joten luonnollisesti ajattelin liikkeen valikoiman olevan edes hieman suurempi. Vaatteitahan siellä kyllä oli, sellaisiakin, mitä verkkoputiikkiin ei ollut listattu, mutta veluurihousujen värivalikoiman osalta kokoelman voi kyllä sanoa olevan ihan yhtä onneton kuin nettikaupan puolellakin.

Vaikka housujen osalta reissu ei mennyt ihan niin kuin olisin toivonut (enemmän veluuria, enemmän värejä…) niin jotain minä kuitenkin löysin;

-          Pinkit veluurihousut, 86 cm (8,95 €)

-          Vaaleanpunaiset legginsit, 86 cm (8,95 €)

-          Kahdet valkoiset legginsit, 86 cm (17,90 €)

-          Pinkki body valkoisin tähtikuvioin 86 cm (8,95 €)

-          Vaaleanpunainen body (8,95 €)

Yht. 35,80 €.

Ihmettelet ehkä hintaa ja ajattelet, että matematiikan kurssi voisi tuollekin raukalle olla tarpeen, mutta ei. Lindexillä on aika usein näitä ”Ota kolme, maksa kaksi”- tarjouksia, jollaista tälläkin kertaa hyödynsin. Käytännössä siis maksoin näistä kuudesta tuotteesta neljä, loput kaksi tulivat siihen ikään kuin kaupan päälle.

Ihan hyvä lisäkin tämä kesävaatevaraston jatkoksi oli, mutta vielä pitäisi suunnistaa etsimään lisää – juurikin noita samperin veluurihousuja, joita en tunnu löytävän mistään. (Onko yhdet valkoiset veluurihousut muka liikaa vaadittu???) Tänään olisi tarkoitus niitä mennä katselemaan, samalla, kun kaupungille on muutakin asiaa.

Kuvia en tähän nyt näistä ostoksistani laita, sillä olen aikeissa tehdä sellaisen ”Vauvelssonin kesävaatteet”- nimisen postauksen, josta sitten voi halutessaan näitä em. tuotteitakin katsella.

Tällä erää lähden keittelemään aamupuurot Vauvelssonille.

Ilmoitusluontoista asiaa

Voi olla, että postauksia ei muutamaan päivään tipu likimainkaan kohtuullisella tahdilla, sillä meneillään on bloginmuokkausprojekti. Jotain tälle ulkoasulle ainakin keksin ja kenties vaihdan vielä blogin nimenkin. Täällä kuitenkin ollaan edelleen!

Torstai

Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä, että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden, mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.

Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt, mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.

Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes hieman pois. Hyvä.

Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala tehdä noin pitkän ajan päähän.

Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha tuttu kierros. Tultuamme juuri sen mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.

”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”

Jep jep.

No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle, jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan, kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän joutuikin väistämään, mutta silti...

Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin – eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu, ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen koira ”ei oikein…” ???

Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan, riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.

Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.

Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.

Vahvuutensa kullakin

Vauvelsson on jo ottanut ensiaskeleensa. Välillä se taapertelee parin askeleen verran, mutta ei vielä rohkene heittäytyä kävelemisen pyörteisiin, ja eteneekin suurimmaksi osaksi tukea vasten kävellen ja kontaten.

Aluksi tietysti huolestuin ja stressaannuin, esikoinen kun kyseessä on. Monet Vauvelssonia pari kuukautta nuoremmat tuntuivat oppivan kävelemään jo varhain, jolloin tietysti mietin, miksi Vauvelsson, pari kuukautta heitä vanhempana, ei taaperra menemään samaan tahtiin.

Neuvolan ”Kyllä se vielä ehtii kävellä kyllästymiseen saakka” vakuuttelujen jälkeen lakkasin stressaamasta. Kukin lapsi on kuitenkin yksilö, joka oppii ja uskaltaa toteuttaa asiat omaan tahtiinsa. Vauvelsson ei vielä taaperra pitkää matkaa menemään kun taas naapurin Tiina suorastaan mennä viipottaa pitkin pihoja – no, mitä sitten? Miksi Vauvelssonin tulisikaan hoppuilla? Kävelee kunnolla sitten kun aika on kypsä, harvempi noista jo ensiaskeleensa ottaneista lapsista kävelemättä rupeaa olemaan.

Sitä paitsi Vauvelsson osaa paljon muita asioita. Se esimerkiksi ymmärtää puhetta oikein hyvin, tunnistaa monen monta sanaa ja lausuukin monta niistä ihan oikeaoppisesti.

”Mammaa!” meillä raikuu, kun Vauvelsson haluaa maitoa tai kun se näkee maitopurkin, maitolasin tai jonkin muun maitoa sisältävän astian.

”Eiii!” ja ”Älä!!!” se puolestaan huutaa, jos se ei pidä jostakin, esimerkiksi turvaistuimeen istahtamisesta tai pukemisoperaatiosta.

”Paapaa”, se tuumaa, kun puhelen sille nukkumisesta tai kun sitä väsyttää.

”Vaippa”, Vauvelsson toteaa aina vaipan nähdessään tai höpötellessäni, että hoidettaisiinkos me nyt niitä vaippa-asioita.

”Kauppa” tulee myös toistettua aina, kun ilmoitan, että nyt sitten mennäänkin kauppaan.

Tosin kaupasta tulee välillä ”pauppa”. Tämän lisäksi on myös joitakin muita sanoja, joita neiti ajoittain tuppaa kääntämään suomesta vauvaksi. Tuolloin esimerkiksi tutti on tatta, äiti äittä, vauvasta puolestaan tulee auva ja mammasta mämmä. Näiden sanojen listalle voidaan tietysti lisätä myös monta kertaa päivässä kuultava ”vouvou”, joka meidän pirtissä on selkeä synonyymi koiralle.

Vaikka mammoja ja paapaamisia ei oppikirjojen mukaan laskettaisikaan Oikeiden sanojen listalle, minä lasken, ja suorastaan pakahdun ylpeydestä Vauvelssonin höpötellessä niitä näitä.

Stressittömyyden opettelua päivän touhujen keskellä

Tänä päivänä kaikki on tapahtunut hieman tavallista myöhemmin; Vauvelssonin herääminen aamulla, päivällisen laittaminen ja tarjoilu, kylässä käynti, Vauvelssonin yöpuulle meno, koiran iltalenkki, tiskien ja pyykkien hoito, sekä lattioiden pesu,…

Eipä tästä kellekään mitään haittaa ole tuntunut olevan – kaikki on sujunut oikein mallikkaasti – mutta pitkin päivää on tuntunut siltä kuin olisi myöhässä jostakin. En ole aikatauluttaja tyyppiä vaikka meillä tietyt rutiinit suunnilleen tiettyihin totuttuihin aikoihin pyritäänkin hoitamaan – mutta tänään kyllä tuntui siltä, kuin laiminlöisi valmiiksi tätä päivää varten räätälöityä, minuutintarkkaa ja ehdotonta noudattamista vaativaa aikataulua. Monessa kohtaa meinasin alkaa kiirehtimään: hyvänen aika, kello on jo tämän verran, eikä me vieläkään olla hoidettu asiaa X.

Tajusin kuitenkin hoppuilemisen olevan turhaa, ja jätin homman sikseen. Asiat saivat sujua omalla painollaan ja etenkin omaa tahtiaan, ilman, että on kiire mihinkään. Täsmentävästi ilmaistuna osasin siis kerrankin höllätä ja huomasin, että moinen hölläily vei pohjan stressiltä, jota monesti kiireiden keskellä tunnen. Ymmärsin, että katastrofia ei tule, vaikken mukailisikaan orjallisesti kelloa.

Niinhän minä nimittäin tuppaan tuskallisen usein tekemään; ajattelemaan, että Vauvelssonin elämänlaatu kärsii kohtuuttomasti, ellei meidän rutiinit sujukaan siihen aikaan, kuin yleensä.

Tämänpäiväinen siis näytti minulle, että näin ei ole, ja saikin minut pohtimaan, miksi yleensäkään kiirehtiä mihinkään. Toki rutiineja on hyvä olla; ne luovat tiettyä turvallisuutta ja tuttuutta nimenomaan Vauvelssonillekin. Mutta miksi kuitenkaan hoppuilla, jos ja kun ei kerran ole pakko? Hyvänen aika, olen kotosalla Vauvelssonin kanssa – hoitovapaalla. Ensi kuusta lähtien lisäksi äitiyslomalla. Vaikka sanat vapaa ja loma antavat hieman ruusuisen kuvan todellisuudesta, en kuitenkaan näe syytä sille, miksi meillä – tai minulla – pitäisi sinällään olla erityinen kiire mihinkään.

Siis; jos Vauvelsson ei alakaan päiväunilleen totuttuun aikaan kello yhdeltätoista aamupäivällä, ei se tee hänestä automaattisesti tulevaa ADHD-lasta. Tai jos emme ole aloittaneet päivällistä kello 15:30 mennessä kuten useimmiten, ei se tee minusta lapsensa hyvinvoinnista vähät välittävää paskamutsia. Tai jos koti ei ole iltakunnossa (=paikat järjestyksessä ja siivottu) kello 21:00 mennessä, ei se taivas sieltä päälleni romahda.

Kummallista, miten tällaiset asiat tulee tiedostaneeksi vasta pitkän ajan kuluessa. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan – eikä sekään silti tarkoita, että olisi myöhässä – asiat vain tapahtuvat sitten, kun aika on kypsä.

Tällaisten mietintöjen parissa päivä on tänään mennyt, vaikka toki niitä muitakin asioita on tähän päivään mahtunut.

Koska päivän sää on ollut kehnommanlainen, ollaan tänään oleskeltu pääasiallisesti sisätiloissa. Olen viihdyttänyt Vauvelssonia lauleskelemalla ja lukemalla. Eräs satu, jota tänään luettiin, oli tavallista pidempi, ja yhdessä vaiheessa vaikuttikin siltä, että Vauvelsson ei juurikaan kuuntele mitä minä yritän sille sepustaa. Lopettaessani lukemisen Vauvelsson vastoin odotuksiani otti tomerasti kirjan käteensä ja paukutti sitä pienillä käsillään. Tämän jälkeen se kiipesi syliini. Tuntui odottavan, että jatkan. Jatkoin, Vauvelsson otti lokoisan asennon ja pysytteli siinä kauan aikaa. Että kyllä se sittenkin taisi kuunnella.

Pikainen kauppareissukin tehtiin, ja sen jälkeen paineltiin naapurissa asuvalle kummi- ja sukulaisperheelle kylään. Hipsittiin kotiin vasta niinkin myöhään kuin puoli kymmenen aikaan, ja kellonajan huomatessani olin taas vähällä alkaa stressata siitä, että kello on niin turkasen paljon ja että me ei olla vielä edes vaihdettu vaippaa, syöty iltapuuroa, juotu iltamaitoa, käyty iltapesulla eikä tuuletettu kamaria iltasadusta nyt puhumattakaan – äkkiä, äkkiä, kiire, asioiden pitäisi olla jo tehtynä – nyt ja heti!

Kiitos tämänpäiväisen oivalluksen, illasta ei kuitenkaan tullut niin stressirikas kuin aiemmin olisi ehkä tullut. Pyrin tietysti toimimaan nopeasti, jotta pikkuinen pääsisi unten maille ja lepäämään, mutta ilman, että kyttäsin kelloa.

Kun Vauvelsson nukahti, käytin koiran illan viimeisellä lenkillä ja kotiinpaluun jälkeen katoin sille vielä ruokaa ja juomaa. Tämän jälkeen tartuin tiskeihin – joita olin vastoin tapojani ja syyllisyydessä viruen pantannut tiskialtaassa koko päivän – ladoin ne koneeseen ja annoin sen hoitaa loput. Laitoin pyykkikoneen hurisemaan, palasin taas keittiöön ja järjestelin sen kuntoon. Ravasin takaisin kylppäriin ja innostuttuani pesin koko huoneen. Tämän jälkeen inspiroiduin vielä lakaisemaan ja pesemään lattiat, jotta aamulla olisi taas kiva nousta ylös.

Tässä minä nyt sitten istun kaikessa rauhassa; Vauvelsson tuhisee levollisesti omassa sängyssään, koira lekottelee sammakkoasennossa jalkojeni juuressa, Pikkukakkonen antaa merkkejä hereillä olostaan, tiskikone ja pyykkikone pyörivät ja asunnossa leijuu yleispuhdistusaineen ja kloriitin puhdas tuoksu.

Mietin, että Vauvelssonilla on huomenna ensimmäinen hammaslääkärikäynti. Että toivottavasti ei sada mitään, koska menemme sinne kävellen. Että toivottavasti Vauvelsson nukkuu tarpeeksi pitkään, kun tuo nukkumaanmeno nyt tapahtui noin myöhään. Että laitan pyykit kuivumaan pesun ollessa valmis, mutta astiat saavat jäädä koneeseen aamua odottelemaan. Että pitäisi ehkä pestä vielä yksi koneellinen ennen nukkumaanmenoa. Että nukkumaankin pitäisi mennä – ja että ehkä juuri siitä syystä pitäisi jättää ne lisäkoneelliset huomiselle. Että kumpi on parempi, se, että menen ajoissa nukkumaan – vai se, että huomenna ei tarvitse kiirehtiä pyykkäyksen kanssa?

Ajatuksia. Kysymysmerkkejä niiden perässä. Valintoja. Voiko mikään sen jännempää ollakaan, kuin päätöksen tekeminen siitä, minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pestään?

Lunta ja lakunauhoja

Illalla räntä muuttui lumeksi, ja lumipeitteen maassa näinkin ikkunasta heti herättyäni, mutten siltikään jotenkin kuvitellut, että lumilapiolle tulisi näin huhtikuun puolessa välissä käyttöä. Tämäkö se nyt on se keväinen ilma ja tätäkö tarkoittaa meillä se ilmaston valtava lämpeneminen, josta joka puolella vaahdotaan? En toki halua jälkimmäistä asiaa tai sen vakavuutta mitenkään vähätellä, mutta huvittaa vain jotenkin: jääkausihan täällä lähinnä näyttää olevan alkamassa.

Koira on nyt joka tapauksessa käytetty aamun ensimmäisellä lenkillä. Lenkkarithan siellä kastui (minä neropatti se en osaa valita edes oikeanlaisia jalkineita koipieni peitoksi) mutta ilma oli muuten oikein hyvä, ja olihan lumesta sentään jotain hyötyäkin: kerrankin koira ei ollut yltä päältä ravan ja mudan peitossa, eikä kotiintulon jälkeen tarvinnut ensimmäiseksi ruveta suorittamaan minkään valtakunnan pesuoperaatioita.

Vauvelsson nukkua tuhisee vielä, ja toivottavasti nukkuukin vielä jonkin aikaa. Raukka oli taas illalla ihan poikki, eiliset päikkärit kun jäivät kerrassaan puolitiehen… Liiallinen valvominen näkyy meillä yleensä yön katkonaisuutena, mutta tällä kertaa tyttö heräsi itkeskelemään vain kertaalleen ja jatkoi taas pian uniaan. Levotonta nukkumistahan tuo muuten näyttäisi olevan; välillä pinnasängyssä nukutaan poikittain, välillä pää jalkopäässä, välillä konttausasennossa,… Eli on se kuulkaa hyvä, että pinnasängyssä on tuollaiset korkeat laidat.

Tämä päivä on muuten alkanut tosi terveellisissä merkeissä, kiitos vain eilispäiväisille markkinoille, joille raahasin itseni huonosta ilmasta huolimatta – ja kiitos sille karkkikioskin pitäjälle, joka myi niin herkullisen näköisiä lakuja, että nams… Niitä olen siis tälle aamua ehtinyt mussuttaa kera koiran, jonka voisikin nimetä uudelleen osuvasti vaikkapa Sokerikirsuksi.

Tästä nyt jos sitten lähtisi haukkaamaan jotain oikeasti terveellisempää apetta, ja palaisi päivällä vaikka pohdiskelemaan lisää syntyjä syviä… Oikein ihanaa huomenen jatkoa kaikille!

33+2 & äitiysneuvolakäynti

Räntäsadehan se sieltä sitten puski taivasta tummentamaan, mutta hyvillä mielin lähdin kuitenkin Vauvelssonin kanssa äitiysneuvolakäynnille, josta jo aamullisessa postauksessa mainitsinkin.

Raskausviikkoja tänään siis 33+2, eli loppusuora alkaa todellakin häämöttää, vaikkei se edelleenkään siltä tunnu. Vointi on ollut niin hyvä – ja pakko vielä hehkuttaa – ja kivuton, että ilman kasvavaa vatsaa koko raskautta ei luultavasti edes huomaisi.

Koska muistan vieläkin ihan eläväisen selvästi, miten varhain Vauvelsson laskeutui ja kiinnittyi lantioon, ja kun ajattelee ettei sillä saralla ilmeisestikään ole tapahtunut vielä kerrassaan mitään, oli pakko kysellä terkalta, meneekö tämä nyt ihan nuottien mukaan. Kuulemma menee.

Terkan mukaan on hyvin tavallista, että ensisynnyttäjien vauvat laskeutuvat ja kiinnittyvät uudelleensynnyttäjien vauvoja aiemmin, ja että joissakin harvinaisissa tapauksissa uudelleensynnyttäjien vauvat eivät kiinnity tai laskeudu ennen, kuin synnytys käynnistyy. Mitä enemmän raskauksia, sitä ylempänä vauvat pysyttelevät – vaikka toisin luulisi. Tämä taas terkan mukaan on seurausta siitä, että edellisen raskauden jäljiltä kroppa on ehtinyt jo venyä ja paukkua sen verran, mitä sen h-hetkeen mennessä kuuluukin, eikä sillä ole sillä saralla yhtä suurta työtä – ainakaan, mikäli edellisestä raskaudesta ei kovin kauaa ole.

Aina voi näköjään oppia jotain uutta. :)

Sitten hieman näistä jokaisen äitiysneuvolakäynnin yhteydessä otettavista kokeista:

-         Painoa tällä erää 73,75g ja muutos edelliseen kertaan verrattuna +175g. Painon nousu on tässä raskaudessa ollut huomattavasti vähäisempää ja tasaisempaa, kuin Vauvelssonia odottaessani. Siihen tietysti vaikuttaa juurikin Vauvelssonin olemassaolo; ei sitä ehdi laakereillaan lepäilemään samaan tapaan puhumattakaan siitä, että voisi istua tauotta mässäilemässä, jos vain siltä tuntuu.

-         Turvotusta ei ollut.

-         Verenpaineet 102/67 – kuulostaa kenties kovin alhaiselta, mutta minulla ne ovat tavallisestikin tätä luokkaa, eli siten ajatellen oikein hyvä.

-         Pissanäyte oli puhdas.

-         Hemoglobiini oli 106, noussut edellisestä kerrasta neljällä. Hitaasti mutta varmasti siis näköjään on kasvussa, mikä on todella hyvä. Terkkari se ainakin jaksaa tsempata ja uskoa siihen, että kyllä ne sen tavallisen (siis ei-raskaudenaikaisen) anemiarajan yläpuolelle vielä ennen synnytystä saadaan.

-         Kohdunpohjan korkeus 31cm. Keskikäyrän ja yläkäyrän välissä menee, ja kasvu on ollut tasaista. Suunnilleen samoissa lukemissa mennään kuin Vauvelssonia odottaessanikin, mutta kasvu on ollut tällä kertaa tasaisempaa – Vauvelssonin kohdalla käyrä pomppi vähän sinne sun tänne. Joskin tällä erää mittaajakaan ei ole vaihtunut…

-         Raivotarjonnassa vauva on jo jonkin aikaa ollut.

-         Vauvan sydänäänet olivat tasaiset ja hyvät, 145:n tienoilla pulssi pysytteli.

-         Liikkeitä tuntuu – ja näkyy – pitkin päivää. Hyvinhän tämä pikkuinen liikkumaan pääseekin vielä, kun ei ole kiinnittynytkään. :)

Oli puhetta loppuraskauden lääkärintarkastuksesta. Jos ei mitään erityistä ilmene, se tehdään ihan vain neuvolassa. Jos taas on tarvetta painoarviolle (jonka mahdollisuudesta hermoilin jo alkuraskaudessa, sillä tulevan vauvan isä on itse ollut viisikiloinen syntyessään, mikä kauhistutti minua jo etukäteen) niin sitten vain lähetettä äitipolille. Tässä vaiheessa tosin näyttää siltä, että millekään erityiselle ei ole tarvetta; kaikki vaikuttaa hyvältä, kaikin puolin.

Juteltiin synnytyksestäkin, terkkari kyseli tunnelmiani tulevasta ja jo takana olevasta synnytyksestä. Hyvä mielihän minulla tästä aiemmasta on, ja ajauduinkin pohtimaan, mikä teki tuosta synnytyksestä hyvän, ja miten kokemukseni vaikuttaa tulevaisuudessa häämöttävän synnytyksen ajatteluun ja odotteluun. Avoimin mielin mennään, ja katsotaan, mikä sitten milläkin hetkellä tuntuu parhaalta.

Puhuttiin myös sairaalassaoloajasta. Tällä kertaahan se on edellistä lyhyempi, mikäli kaikki vain menee putkeen. Tämä onkin hyvä, sillä Vauvelssonin synnyttyä tunsin suoranaista ahdistusta koko sen lopun ajan, mitä sairaalassa vietimme, ja kaipasin suunnattomasti ihan vain oman kodin rauhaan. Hassua, miten erilaisia ihmiset ovat; jotkut tuntuvat suorastaan nauttivan sairaala-ajastaan, minä taas nautin sydämeni kyllyydestä juuri kotiutumisesta. Tällä kertaa tunne on varmaan vieläkin voimakkaampi, kun on joku, joka odottaa…

Ikävöin sitä, että saan tehdä asiat omaan tahtiini – ja ettei kukaan lappaa ovesta sisälle kyselemään vointiani tai imetyksen sujumista tai mitään muutakaan, ellen itse tahdo niin. Sitä, että oleskeluani ei rajoiteta johonkin tiettyyn tilaan (tässä tapauksessa synnytysosastolle, josta vauvaa ei saanut viedä edes alakerran kanttiiniin) – vaan että voin ottaa vauvan, ja mennä niin halutessani istumaan vaikkapa kahvilaan.

Tiedättekö, ruokakauppaan meno Vauvelssonin syntymän jälkeen oli minulle ihan uudenlainen kokemus. Minä ihan oikeasti nautin siitä, että pääsin ulos – ja että näin ihmisiä. Muitakin, kuin sairaalan henkilökuntaa tai sairaalan aamutakkeihin sonnustautuneita ihmisiä.

Olin ajatellut, että terkka tyrmää minut typerine ajatuksineni, mutta hyvinhän se tuntui mietteitäni ymmärtävän. Mainitsi poliklinisen synnytyksen mahdollisuudestakin, joskin koen, että tuosta sairaala-ahdistuksestani huolimatta on parasta, että nuo pari ensimmäistä vuorokautta viettää siellä, missä apu – jos sellaista tarvitaan – on todellakin hyvin lähellä.

Tällaista tällä kertaa, seuraava neuvolakäynti onkin sitten vasta ensi kuun puolella. Hyvillä mielin sitä kohti :)

Päivän suunnitelmia

Eilinen päivä todellakin sujui aivan loistavissa tunnelmissa. Energiaa riitti, jaksoin puuhastella Vauvelssonin kanssa kaikkia niitä asioita, joita päivään halusinkin mahduttaa. Illalla kävin nukkumaan hyväntuulisena ja kevein mielin, enkä niin kuin Laiskoina Päivinä: syyllisyydessä ja ”Olen varmasti maailman surkein äiti, koska en jaksanutkaan tänään tehdä kaikkea sitä, mitä olin alun perin suunnitellut”- fiilingeissä rypemistä.

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu pakollisten imurointien ja lattian kuurauksien lisäksi myös äitiysneuvolakäynti, niistä kuulumisista lisää sitten myöhemmin. :)

Säätä tässä nyt seurailen, sen mukaan täytyy sitten suunnitella päivän ohjelmaa.

Koiraa on tietysti käytettävä pihalla ihan säästä riippumatta, muusta ulkoilupuolesta en vielä osaa sanoa mitään. Mutta yleensähän me ulkoillaan päivittäin, ellei sairaus tai täysin sopimattomat kelit sitä estä.

Päivittäin toistuviksi vakinaispuuhiksi meille on muodostuneet lukuhetket ja tavalla tai toisella toteutuva musisointi.

Käytännössä lukuhetket järjestetään niin, että minä luen satuja ja loruja – ja yritän kovasti saada neidin viihtymään sylissäni, jotta sitä lepoakin hänelle tulisi sen ainaisen tukka putkella viilettämisen rinnalle. Loruleikeistä Vauvelsson pitää myös kovasti, ja niilläkin sitten piristetään päivää. Yksi uusi, vaihtelua tuova asia meillä on myös nuo levyille luetut satukuunnelmat.

Musisointi taas toteutetaan siten, että minä joko

a)     Soittelen ja lauleskelen lastenlaulut itse

b)     Kuuntelemme niitä jostain muualta.

Se ja sama, kumpainenkin vaihtoehto ilostuttaa ja tanssittaa tyttöä kovasti.

Eli näitä nyt ainakin. Mikäli tulee sadepäivä, voitaisiin vaikka maalailla sormiväreillä, näperrellä muovailuvahalla tai leikkiä vesileikkejä. Jotain vähän erilaisempaa kuitenkin, sellaista, mitä ei joka päivä tule tehtyä.

Tästä on nyt hyvä siirtyä aamupalalle, äitiysneuvolakäynnistä kirjoittelen sitten viimeistään illalla.

Hyvä fiilis :)

Jos ajattelen aikaa eilisillasta tähän hetkeen, voin sanoa olevani tyytyväinen.

Näihin hetkiin on mahtunut…

…hyvää, rauhallista unta…

…aamulenkki koiran kanssa piristävässä pikku pakkasessa…

…raikas ja maukas, linnunlaulun säestyksellä nautittu aamiainen…

…Vauvelssonin kuumeettomuus…

…toinen lenkki koko konkkaronkan voimin…

…tilaisuus hyvän kirjan lukemiselle…

…pyykinpesua, imurointia ja lattioiden pesua…

…ja koska Vauvelsson nukahti vastikään päikkäreille, taidan itsekin oikaista hetkeksi levolle.

Jatketaan samaan malliin ja tehdään tästä päivästä hyvä!

Asiat, joita rakastan/jotka saavat minut hyvälle tuulelle

Ensimmäiset kaksi mainittua asiaa ovat ehdottomasti tärkeimpiä, loput olen kirjoittanut siinä sattumanvaraisessa järjestyksessä, jossa asiat ovat juolahtaneet mieleeni.

1. Vauvelssonin vilpitön ilo arjen pienistä asioista, hänen hymynsä ja naurunsa <3

2. Hetki, jolloin Vauvelsson käpertyy viereeni, eikä ole kiire minnekään.

3. Aamukasteinen nurmikko jalkojen alla.

4. Vastaleivotun leivän nenää hivelevä tuoksu.

5. Lumihiutaleiden hiljainen tanssi.

6. Raikas tuulenhenkäys lämpimänä kesäiltana.

7. Se hetki, jolloin kaupunki alkaa heräillä unestaan.

8. Päivän lehden lukeminen herkullisen ja raikkaan aamiaisen merkeissä.

9. Hauskuus, joka välittyy kaikille katselijoille, kun koirani pyöriskelee lumihangessa vielä kolmenkymmenen asteen pakkasillakin.

10.  Tuoksu, jonka voi tuntea täälläpäin vain yhdellä tietyllä rannalla. Se on sekoitus meren ja tervan tuoksusta – ajattomuutta ja menneen ajan tunnelmaa.

11. Meren pauhu.

12. Lintujen laulukonsertti aurinkoisena kesäaamuna.

13. Kesän ensimmäinen käynti mattorannassa.

14. Muiden ilahduttaminen.

15. Uuden kirjan tuoksu.

16. Hetki, jolloin kaupunki alkaa heräillä unestaan.

17. Kesäinen lauantaiaamu, jolloin ihmiset alkavat kerääntyä torille aamukahvien merkeissä jo varhain.

18. Tuoksu, joka leviää ilmaan sateen jälkeen.

19. Tunne siitä, että on tärkeä.

20.  Kauniit, hiljaiseksi vetävät maisemat.

21. Jonkin tärkeän asian äkillinen oivallus.

22. Kynttilän valo.

23. Aito ja alkuperäinen puusauna.

24. Pienet, arkiset, itselleni suunnatut hemmotteluhetket silloin tällöin; kuuma kylpy, pala suklaata, hyvä kirja tai elokuva, käynti kampaajalla, jalkahoidossa tai vaikkapa hierojalla,…

25. Hyvän ruuan tuoksu.

26. Kortti, joka kertoo lähettäjänsä halunneen muistaa minua siellä jossain :)

27. Varma kevään merkki: jäiden lähtö.

28. Piristävä juttuhetki, vaikka lyhytkin, kenen tahansa kanssa keskellä arjen kiireitä.

29. Unelmien korkokenkäparin löytyminen ja ostaminen.

30. Saippuakuplien puhaltaminen.